Partybag 5/1018.10.2009
Sukuni tarinat
kun näyttää siltä, että lapsuusajan perheeni lakaa olla kuuluvuusalueen tuolla puolen, päätin tehdä kuvitteellisen romaanisarjan suvustani... Tämän nimi: on tarpeellista, että nainen oppii ammatteja.
Tilkkuilua
Tämä setti oli esillä Tilkkupäivillä Jyväskylässä keväällä 2009. Installaationi nimi: Jokanaisen tilkkutyöt. Kuva Raijan
7.9.2009
Näyttelytyöni: Anna, salli, jätä
Lähetin näyttelyyn kolme rukousnauhaa, jotka istutin kirjankansiin, niistä tuli sitten rukouskirjoja. Kun deadline lähestyi, olin juuri tullut tilkkukurssilta. Oli vaikeuksia vääntää batiikkitilkut jäniksen paskoihin. Ja leipäpussin sulkijat eivät taipuneet tahtooni.
Anna, salli, jätä
Kerään pientä innostuakseni kokeilemaan jotakin suurempaa. Keräilyyn liittyy läheisesti korit, jotka säilyttävät aarteet. Mutta keräilyäkin aikaisemmin tulee rukous, että löytäisi tarvitsemansa ja sen mitä ei vielä tiedä tarvitsevansa. Yhdestä pienestä rukouksesta kasvaa vaatimusten lista, rukousten jono, rukousnauha. Rukoukset on punottava muistiin, jotta ne muistaisi eikä pyytäisi liikaa.Harhailen mielelläni eri käsityötekniikoiden parissa joko niistä lukien tai niitä kokeillen, välillä lumoutuen ja välillä unohtaen. Koen katsontatapani aina vähän viistoksi. Kuulunko tuonne vai tänne ja mihin oikeastaan haluan liikkua? Välillä liikun kierrättäjien kanssa samoilla roskalaatikoilla ja tunkioilla. Sitten taas kyllästyn kaikkeen kuluneeseen ja haluan kiiltävää ja puhdasta. Viehätyn luonnon omista – puhtaista – jätteistä.Tällä hetkellä koen kaikkein läheisimmäksi materiaaliksi vanhat kirjat. Nuo lukemattomat kirjat sisältävät tarinoita, joiden päällä, rinnalla ja sisällä on helppo kuljettaa uusia tarinoita. Vanhat kirjat ovat kulttuurimme tuotteita, joista aika on ajanut ohi tehden ne arvottomaksi jätteeksi. Olkoonkin rukousnauhojen ketju korin suu ja mahdollisuus punoutua paljon syvempään tutkimukseen mikä on esteettistä ja järkevää omien-, toisten- ja luonnonvarojen käyttöä tai käyttämättä jättämistä.
Anna meille jokapäiväinen leipämme. 2009.
Jätä kalat vesiimme 2009.
Salli metsän pitää omansa 2009
Kutsu Punos ry:n juhlanäyttelyyn
KUTSU
PIENESTÄ SUURTA -juhlanäyttely
Punos Ry 10 vuotta
Kuopion Muotoiluakatemia, Taitemia-galleria
7.9. – 30.9.2009
Vuosi 2009 on suomalaisen punonnan alan yhdistyksen Punos Ry:n juhlavuosi. Juhlavuoden aikana Punos esittäytyy näyttelyillä, kursseilla, työpajoilla ja muilla tapahtumilla.
Syyskuussa 2009 avautuu Punos ry:n juhlavuoden päänäyttely PIENESTÄ SUURTA Taitemia - galleriassa Kuopiossa. Näyttelyn teema kokoaa eri materiaaleista ja tekniikoista toteutettuja erimuotoisia pienoispunoksia yhteen. Pienoispunosteoksen maksimi mitat ovat 15x15x15 cm. Teos voi olla joko yksittäinen työ tai monesta työstä koostuva sarja.
Tulemme kokoamaan näyttelystä julkaisun, jossa tekijät kertovat lyhyesti suhteestaan punontaan ja PIENESTÄ SUURTA näyttelyn teeman herättämistä ajatuksista. Tämän lisäksi julkaisu sisältää Punoksen historiaa ja valokuvia.
Kutsumme Teidät osallistumaan Pienestä suurta -näyttelyyn ja juhlimaan samalla Punoksen 10-vuotista taivalta.
Ystävällisin terveisin Punos Ry
Lähetin toukokuussa kuvia jäniksenpapanoista, leipäpussinsulkijoista ja hehkulampuista, että näistä pitäsi jotain syntyä....
PIENESTÄ SUURTA -juhlanäyttely
Punos Ry 10 vuotta
Kuopion Muotoiluakatemia, Taitemia-galleria
7.9. – 30.9.2009
Vuosi 2009 on suomalaisen punonnan alan yhdistyksen Punos Ry:n juhlavuosi. Juhlavuoden aikana Punos esittäytyy näyttelyillä, kursseilla, työpajoilla ja muilla tapahtumilla.
Syyskuussa 2009 avautuu Punos ry:n juhlavuoden päänäyttely PIENESTÄ SUURTA Taitemia - galleriassa Kuopiossa. Näyttelyn teema kokoaa eri materiaaleista ja tekniikoista toteutettuja erimuotoisia pienoispunoksia yhteen. Pienoispunosteoksen maksimi mitat ovat 15x15x15 cm. Teos voi olla joko yksittäinen työ tai monesta työstä koostuva sarja.
Tulemme kokoamaan näyttelystä julkaisun, jossa tekijät kertovat lyhyesti suhteestaan punontaan ja PIENESTÄ SUURTA näyttelyn teeman herättämistä ajatuksista. Tämän lisäksi julkaisu sisältää Punoksen historiaa ja valokuvia.
Kutsumme Teidät osallistumaan Pienestä suurta -näyttelyyn ja juhlimaan samalla Punoksen 10-vuotista taivalta.
Ystävällisin terveisin Punos Ry
Lähetin toukokuussa kuvia jäniksenpapanoista, leipäpussinsulkijoista ja hehkulampuista, että näistä pitäsi jotain syntyä....
1.1.2009
Ensimmäiset sanat
Tulen kertomaan tässä blogissani muutamista kiinnostukseni kohteistani: kierrätyskäsitöistä, puutarhasta, sisustusjutuista ja kädentaidoista. Vähän ehkä myös kirjoista, ehkä enemmänkin miten tuhoan niitä, kuin että mitä luen. Vaikka nyt kesällä 2009, luin mielenkiintoisen kirjan: Kaikki mitä rakastin (2007). Kirjan on kirjoittanut norjalaislähtöinen Siri Hustvedt, joka asuu nykyään jenkeissä.
Esimerkiksi muistista hän kirjoittaa näin:
"Minun on pitänyt jo jonkin aikaa taistella pitääkseni loitolla kauhun, kun makaan yksikseni ja koetan saada unta. Ajatukset laukkaavat mutta ruumis tuntuu pienemmältä kuin ennen, ikään kuin olisin hiljalleen kutistumassa. Kuvitelmani kutistumisesta liittyy luultavasti siihen että vanhenen ja muutun entistä haavoittuvaisemmaksi. Elämän kehä on alkanut umpeutua ja huomaan ajattelevani entistä useammin varhaislapsuuttani – sitä mitä muistan Berliinin Mommsenstrasse 11:stä. Ei niin että muistaisin kaiken siitä huoneistosta jossa asuimme, mutta pystyn silti edelleen nousemaan ajatuksissani portaita toiseen kerrokseen ja käytävän päässä lasimaalausikkunan ohi kotiovellemme. Sisällä tiedän että isän työhuone on vasemmalla ja seurusteluhuoneet edessäni. Vaikka olen painanut mieleeni vain muutaman yksityiskohdan asunnon huonekaluista ja koriste-esineistä, minulla on yleiskuva siitä – sen isoista huoneista, korkeista katoista ja muuttuvasta valosta. Minun huoneeni oli pienen käytävän varrella asunnon suurimman huoneen takana. Siellä isä soitti selloa joka kuun kolmantena torstaina kolmen muun musikaalisen lääkärin kanssa, ja muistan että äiti avasi minun huoneeni oven, niin että kuulin heidän soittavan maatessani sängyssä. Pystyn vieläkin kulkemaan huoneeni poikki ja kiipeämään ikkunalaudalle. Kiipeän siksi että muistikuvissa olen yhtä pitkä kuin olin silloin. Alhaalla näen öisen pihan, erotan katukiveyksen ja pensaiden mustuuden. Kun lähden kävelylle, asunto on aina tyhjä. Kävelen sen poikki kuin aave, ja olen alkanut miettiä, mitä meidän aivoissamme itse asiassa tapahtuu, kun palaamme puoliksi unohtamiimme paikkoihin. Mikä on muistin perspektiivi? Arvioiko aikuinen uudestaan pojan näkemän vai onko mielikuva suhteellisen pysyvä, jäänne siitä mikä oli joskus tuttua?
Ciceron puhuja vaelsi mielessään tilavien, hyvin valaistujen huoneiden halki ja sirotteli sanoja pöydille ja tuoleille joilta ne helposti löydettäisiin. Epäilemättä minä olen laatinut sanaston ensimmäisen viiden elinvuoteni arkkitehtuurista – sellaisen ihmisen aikaansaaman sanaston, joka on perillä kauheista asioista joita tapahtui sen jälkeen kun tuo pieni poika oli lähtenyt asunnosta. Viimeisen Berliinin vuotemme aikana äitini jätti valon palamaan eteiseen jotta rauhoittuisin ennen nukahtamista." s.29-30
ja eri aisteja hän kuvaa näin, kertojaminän menetettyä lapsensa.
"Tuon luokkahuoneessa koetun päivän jälkeen suruni otti uuden suunnan. Olin elänyt kuukausia itse aiheutetussa kuolonkankeudessa, jonka keskeytti vain töissä käymisen roolileikki, joka ei häirinnyt sitä vapaaehtoista hautaanpanoa, jonka olin osakseni valinnut, vaikka osa minusta olikin tiennyt että murtuminen oli väistämätöntä. Chardinista tuli murtuman välikappale, koska tuo pieni maalaus pääsi yllättämään minut. En ollut varautunut sen aiheuttamaan tunnekuohuun, ja murruin. Totuus on se, että olin vältellyt henkiin heräämistä koska olin tiennyt että se olisi tuskallista. Tuona kesänä valoisuus, äänet, värit, tuoksut, pieni tuulenvärekin raastoivat aistini vereslihalle ärsykkeillään. Käytin koko ajan aurinkolaseja. Kirkkaat valonväläykset tekivät kipeää. Autontorvien tööttäykset viilsivät tärykalvojani. Jalankulkijoiden keskustelut, nauru, huudot, yksinäisen katulaulajan esiintyminenkin tuntuivat hyökkäykseltä. Punaisen sävyjä en sietänyt lainkaan. Heleänpunaiset pusakat ja paidat, taksia katukäytävällä viittoilevan sievän tytön punattu suu pakottivat minut katsomaan toisaalle. Tavallinen jalkakäytävällä tuupiskelu – vastaantulijan käsivarren tai kyynärpään sipaisu, ventovieraan olkapään tönäisy – puistatti selkäpiitäni. Tuuli puhalsi lävitseni, ei ylitseni, ja olin tuntevinani miten luurankoni kalisi. Kaduille helteeseen jätetyt jätteet kuvottivat ja huimasivat, mutta sama koski myös ravintoloiden tuoksuja – haisevia hampurilaisia, kanaa ja aasialaisten ruokien pistäviä mausteita. Nenäni haistoi kaikki inhimilliset hajut, sekä keinotekoiset että aidot, parfyymit ja öljyt ja hienhajun, ja ihmisten pahanhajuisen hengityksen happaman ja kirpeän löyhkän. Minua pommitettiin enkä päässyt pakoon." s.191-192
Esimerkiksi muistista hän kirjoittaa näin:
"Minun on pitänyt jo jonkin aikaa taistella pitääkseni loitolla kauhun, kun makaan yksikseni ja koetan saada unta. Ajatukset laukkaavat mutta ruumis tuntuu pienemmältä kuin ennen, ikään kuin olisin hiljalleen kutistumassa. Kuvitelmani kutistumisesta liittyy luultavasti siihen että vanhenen ja muutun entistä haavoittuvaisemmaksi. Elämän kehä on alkanut umpeutua ja huomaan ajattelevani entistä useammin varhaislapsuuttani – sitä mitä muistan Berliinin Mommsenstrasse 11:stä. Ei niin että muistaisin kaiken siitä huoneistosta jossa asuimme, mutta pystyn silti edelleen nousemaan ajatuksissani portaita toiseen kerrokseen ja käytävän päässä lasimaalausikkunan ohi kotiovellemme. Sisällä tiedän että isän työhuone on vasemmalla ja seurusteluhuoneet edessäni. Vaikka olen painanut mieleeni vain muutaman yksityiskohdan asunnon huonekaluista ja koriste-esineistä, minulla on yleiskuva siitä – sen isoista huoneista, korkeista katoista ja muuttuvasta valosta. Minun huoneeni oli pienen käytävän varrella asunnon suurimman huoneen takana. Siellä isä soitti selloa joka kuun kolmantena torstaina kolmen muun musikaalisen lääkärin kanssa, ja muistan että äiti avasi minun huoneeni oven, niin että kuulin heidän soittavan maatessani sängyssä. Pystyn vieläkin kulkemaan huoneeni poikki ja kiipeämään ikkunalaudalle. Kiipeän siksi että muistikuvissa olen yhtä pitkä kuin olin silloin. Alhaalla näen öisen pihan, erotan katukiveyksen ja pensaiden mustuuden. Kun lähden kävelylle, asunto on aina tyhjä. Kävelen sen poikki kuin aave, ja olen alkanut miettiä, mitä meidän aivoissamme itse asiassa tapahtuu, kun palaamme puoliksi unohtamiimme paikkoihin. Mikä on muistin perspektiivi? Arvioiko aikuinen uudestaan pojan näkemän vai onko mielikuva suhteellisen pysyvä, jäänne siitä mikä oli joskus tuttua?
Ciceron puhuja vaelsi mielessään tilavien, hyvin valaistujen huoneiden halki ja sirotteli sanoja pöydille ja tuoleille joilta ne helposti löydettäisiin. Epäilemättä minä olen laatinut sanaston ensimmäisen viiden elinvuoteni arkkitehtuurista – sellaisen ihmisen aikaansaaman sanaston, joka on perillä kauheista asioista joita tapahtui sen jälkeen kun tuo pieni poika oli lähtenyt asunnosta. Viimeisen Berliinin vuotemme aikana äitini jätti valon palamaan eteiseen jotta rauhoittuisin ennen nukahtamista." s.29-30
ja eri aisteja hän kuvaa näin, kertojaminän menetettyä lapsensa.
"Tuon luokkahuoneessa koetun päivän jälkeen suruni otti uuden suunnan. Olin elänyt kuukausia itse aiheutetussa kuolonkankeudessa, jonka keskeytti vain töissä käymisen roolileikki, joka ei häirinnyt sitä vapaaehtoista hautaanpanoa, jonka olin osakseni valinnut, vaikka osa minusta olikin tiennyt että murtuminen oli väistämätöntä. Chardinista tuli murtuman välikappale, koska tuo pieni maalaus pääsi yllättämään minut. En ollut varautunut sen aiheuttamaan tunnekuohuun, ja murruin. Totuus on se, että olin vältellyt henkiin heräämistä koska olin tiennyt että se olisi tuskallista. Tuona kesänä valoisuus, äänet, värit, tuoksut, pieni tuulenvärekin raastoivat aistini vereslihalle ärsykkeillään. Käytin koko ajan aurinkolaseja. Kirkkaat valonväläykset tekivät kipeää. Autontorvien tööttäykset viilsivät tärykalvojani. Jalankulkijoiden keskustelut, nauru, huudot, yksinäisen katulaulajan esiintyminenkin tuntuivat hyökkäykseltä. Punaisen sävyjä en sietänyt lainkaan. Heleänpunaiset pusakat ja paidat, taksia katukäytävällä viittoilevan sievän tytön punattu suu pakottivat minut katsomaan toisaalle. Tavallinen jalkakäytävällä tuupiskelu – vastaantulijan käsivarren tai kyynärpään sipaisu, ventovieraan olkapään tönäisy – puistatti selkäpiitäni. Tuuli puhalsi lävitseni, ei ylitseni, ja olin tuntevinani miten luurankoni kalisi. Kaduille helteeseen jätetyt jätteet kuvottivat ja huimasivat, mutta sama koski myös ravintoloiden tuoksuja – haisevia hampurilaisia, kanaa ja aasialaisten ruokien pistäviä mausteita. Nenäni haistoi kaikki inhimilliset hajut, sekä keinotekoiset että aidot, parfyymit ja öljyt ja hienhajun, ja ihmisten pahanhajuisen hengityksen happaman ja kirpeän löyhkän. Minua pommitettiin enkä päässyt pakoon." s.191-192
Nukke laminomalla. Muottina tässä oli minun vanha Ritva-nukkeni. 1998. Kuva: Liisa Korhonen
.
Monenkirjavat pääsiäismunat sakuralla ja vesivärillä 2006
Kuva: Tiina Leino
Tilkkumatto ommellen, kankaat värjätty Levafix-väreillä. 1998.Kuva: Liisa Korhonen.
Kankaalla päällystetyt tarjottimet. 2002Kuva Tiina Leino
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
